Pelokas tiede ei edisty

Avauspuheenvuorossa professori Kaius Tuori nosti hyvin esille maalituksen, häiriköinnin ja suoranaisen painostuksen merkityksen avoimelle, vapaalle tieteelle. Hän tiivisti asian hyvin:

”Pelokas tiede ei edisty”

Seminaarin keskusteluiden ja puheenvuorojen innoittamana huomasin saavani kiinni muutamasta Centrian strategian avaamiseen liittyvästä ajatuksesta.

Näkökulmat ovat seuraavia:

• tutkimuksen ajalliset erot ja niiden merkitys
• tutkimuksen suhde hyötyyn ja tutkimuksen vaikuttavuus
• ammatillisen, työelämälähtöisen tohtoritutkinnon määrittely
• asiantuntijuuden jatkumo
• tieteen monimuotoisuus

Tutkimuksen ajalliset erot ja niiden merkitys

Tuori toi hyvin esiin, kuinka vapaa tutkimus edellyttää edistymisensä turvaamiseksi mekanismeja, joilla suojataan paitsi tutkijoita, myös tutkimuksen autonomiaa aiheen valinnassa ja pitkäjänteisyyttä.

Pitkäjänteisyys ja autonomia ovat tieteellisen tutkimuksen edellytyksiä. Tuota pitkäjänteisyyttä pohtiessani mietin, pitäisikö meidän osata määritellä paremmin yliopistojen tai tutkimuslaitosten tieteellisen tutkimuksen eroa ammattikorkeakoulujen enemmän soveltavaan tutkimukseen painottuvaan TKI-toimintaan?

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen ajallinen sykli on erilainen. Yliopistojen tehtävä on vapaan tutkimuksen toimijoina tarttua tutkimuksen oman sisäisen määrittelyn kautta niihin asioihin, jotka vievät tutkimusta eteenpäin. Tutkimus rakentuu tutkimuksen perinteelle, historialle. Tällainen tutkimus vie aikaa, eikä lopputulosta voi määrittää tai sen sivutuotteita ja liitännäisilmiöitä arvata.

Ammattikorkeakoulujen ajallinen sykli ajattelussa on lyhyempi. Otamme enemmän jo tutkitusta perustutkimuksesta tai yritysten aihepiireistä aiheita, joilla on soveltavan tutkimuksen luonne ja sitä kautta myös selkeästi lyhyempi ajallinen määrittely.

Korkeakoulujen tapa tuottaa tutkimustietoa on myös erilainen. Yliopistot harjoittavat selkeästi Gibbons & kumppaneiden määritelmän mukaan perinteistä, lineaarista tiedontuottamistapaa (moodi 1), jossa tietoa tuotetaan yhden tieteenalan sisällä ja jossa yksittäisen tutkijan merkitys voi korostua. Ammattikorkeakoulujen tapa tuottaa tietoa on selkeästi määritelmän mukaan moodi 2 mukaista. Siinä tiedon tuottaminen on sosiaalinen prosessi, johon osallistuu toimijoita eri tieteenaloista ja keskeistä on jakaminen. Tutkimustuloksia pyritään siirtämään käyttöön. Prosessi hyödyntää usein myös kokemusperäistä tietoa.

Mistä kisataan – mistä jännite syntyy?

Ammattikorkeakoulut ovat yliopistoja selvästi nuorempia. Niiden toiminta on tämän myötä tietysti vielä kehittymässä, vaiheessa. Vaikka lähestymistavoissa on selkeähkö ero, on pakko kysyä mistä jännite syntyy? Paitsi tietysti kilpailusta resursseista.

Saadakseni tähän kysymykseen syvennystä käännyin Centrian TKI-johtaja Marko Forsellin puoleen. Hän nosti esiin seuraavan erottelun: perus-, kokeellinen – ja soveltava tutkimus. Siteeraan hänen ajatuksiaan seuraavassa.

Perustutkimus (basic research) tähtää teorioiden kehittämiseen (ts. maailman ymmärtämiseen ja ennustamiseen). Tätä varten yliopistot varsin usein tekevät kokeellista tutkimusta (exploratory research). Nämä kaksi ruokkivat toisiaan. Perustutkimukseen voisi jopa sanoa kokeellisen tutkimuksen kuuluvan elimellisesti. Teoriaa kehitetään kokeellisten tutkimusten kautta. Tämä tarkoittaa myös teorioiden kokeilemista todellisissa konteksteissa. Kuitenkin tämän yliopistotutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoa ja ymmärrystä maailmasta ja sen toiminnasta.

Soveltava tutkimus (applied research) on tiedon ja ymmärryksen viemistä erilaisiin konteksteihin. Tällöin tarvitaan myös kokeellista tutkimusta, sillä uudet kontekstit saattavat vaatia lisää tietoa ja joskus jopa teorioiden hienosäätöä. Tästä näkökulmasta AMKit lähestyvät TKI-työtä. Tavoitteena on muuttaa maailmaa ja sen toimintaa olemassa olevan tiedon ja ymmärryksen valossa.

Käytännössä kokeellinen tutkimus on se ns. yhteinen temmellyskenttä, jota yliopistot ja ammattikorkeakoulut lähestyvät eri suunnista. Mielestäni sille mahtuu kyllä toimijoita ja tekemistä riittää. Kaikkien tavoitteena kun on kuitenkin tieteen edistäminen.

Tutkimuksen suhde hyötyyn ja tutkimuksen vaikuttavuus

Edellä sanotun kautta avautuu myös yliopistojen perustutkimuksen ja ammattikorkeakoulujen erilainen näkökulma hyötyyn. Vapaa perustutkimus ei osaa/voi/halua tai sen ei ole tarpeen määritellä lopputuloksen tuomaa hyötyä tai tutkimustuloksen sivuvaikutuksia. Yliopistojen tutkimusaiheiden löytäminen/määrittely tulisi olla vapaata ja laaja-alaista, eikä tähdätä suoraan nykyiseen hyötyyn, vaan ehkä enemmän tieteen edistämiseen ja joskus tulevaisuudessa saavutettavaan/nähtävään hyötyyn.

Tässä mielessä Tuori piti esimerkiksi strategista tutkimusrahoitusta haastavana. Ongelma tietysti vain pahenee, jos politiikassa lähdetään määrittelemään tutkimusaiheita. Miten maahanmuuttoon liittyvä tutkimus ja sen tavoitteet pitäisikään määritellä?

Ammattikorkeakouluilla suhde tutkimustyön lopputuloksiin ja mahdolliseen hyötyyn on selkeämpi. Tutkimus on yleensä selkeästi soveltavaa, avaa näkökulmia jonkin perustutkimuksen nostamiin havaintoihin / liitännäisilmiöihin tai ideoihin ja hakee sitä kautta tulostensa hyödyntämistä työelämässä. Aihe voi nousta myös suoraan työelämästä. Ideana on suoraan soveltaa tutkimusta johonkin toimintaan, eikä siinä ole mitään pahaa.

Ammatillisen, työelämälähtöisen tohtoritutkinnon määrittely?

Pitäisikö meidän tohtoritutkinnon tarpeellisuutta sanoittaessamme enemmän painottaa tai avata näitä tutkimuksen luonteeseen tai hyötyihin liittyviä näkökohtia?

Jos me kerran näemme, että työelämässä tarvitaan erilaista, perustutkimuksesta poikkeavaa, tapaa tuottaa tietoa ja tutkimusta tai sitoa tutkimuksen tavoitteet suoremmin perustutkimuksen nostamiin ideoihin, sivutuotteisiin tai liitännäisilmiöihin, miksi emme argumentoinnissa korostaisi juuri tätä. Eli tarvitaan erilaista tapaa tehdä tutkimusta työelämälle ja työelämässä.

Näkökulmat eivät ole poissulkevia vaan toisiaan täydentäviä. Tätä kautta on myös ymmärrettävä eri profiilien tarve. Ammattikorkeakouluilla on paremmat lähtökohdat tuottaa tuota erilaista/puuttuvaa osaamista ja tietoa.

Forsellin mukaan ammattikorkeakoulujen ammatillisissa, työelämälähtöisissä tohtoritutkinnoissa täytyisi painottaa soveltavaa tutkimuksen tekemistä, mutta myös vahvaa kokeellista ja teorian tekemisen luonnetta.

Jos tähtäämme työelämään suuntautuvien tohtoreiden koulutukseen, niin varmasti tulemme kipuilemaan samankaltaisten seikkojen kanssa, kuin mitä nousee tieteen kaupallistumisen kanssa. Ei ylitsepääsemätön ongelma eikä kaikilta osin edes ongelma. Kuitenkin se on hyvä tiedostaa. Ei kai kukaan enää tosissaan allekirjoita uskomusta, että tieteentekijät ovat riippumattomia ja objektiivisia olioita, joihin muun maailman insentiivit eivät millään tavoin vaikuta.

Samalla voitaisiin myös nostaa esiin argumentti työelämän tarpeesta saada yhä enemmän soveltavan tutkimuksen osaajia. Perustutkimuksen uuden tiedon tie palveluiksi tai tuotteiksi edellyttää yritysten/organisaatioiden sisällä tapahtuvaa soveltavaa tutkimusta. Tämä työ on monesti pitkäkestoista ja edellyttää vahvaa tieteellistä ymmärrystä. Sen tekijöistä ja tarvittavasta osaamisesta on puute. Tätä puutetta ammatillinen, työelämälähtöinen tohtorikoulutus täyttäisi.

Asiantuntijuuden jatkumo

Näen tämän uuden osaajaryhmän täyttävän myös työelämän tarvetta asiantuntijuuden kehittämisessä. Työelämässä on tarve asiantuntija-ajattelun laajentamiseen. Asiantuntijaroolia voidaan kehittää asiantuntijoiden osaamista laaja-alaistamalla tai syventämällä. Tätä kautta se ”hyvä tyyppi”, josta yritys haluaa pitää kiinni, voidaan pitää tyytyväisenä ja sitouttaa uudenlaisten ja vaativampien asiantuntijuusroolien kautta.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritys ymmärtää oman osaamisensa strategista kehittämistä entistä paremmin. Tämän viestin vieminen työelämään olisi myös sitä työelämän uudistamista, mistä me ammattikorkeakouluna puhumme.

Monimuotoisuus

Professori Tuori nosti esityksessään esiin tutkijoiden maalittamisen ja muun häirinnän. Tätä kautta tuli esiin myös ajatus siitä, että tieteellinen keskustelu, varsinkin tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kärsii, jos tutkijat eivät uskalla osallistua tutkimuksesta käytävään keskusteluun. Vain ”kovimmat” tekijät jäävät esimerkiksi someen puolustamaan tutkimusta.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että keskustelun monimuotoisuus kärsii.

Tästä tuli mieleen, että pitäisikö tätä näkökulmien kapeutumista ja argumenttien köyhtymistä käyttää myös monimuotoisuuden sanoituksessa. Ikään kuin negaation kautta. Jos tutkimuksesta tai kehittämisestä puuttuu ammattikorkeakoulujen tuoma näkökulmien rikkaus, onko tulos, työelämän kilpailukyky niin hyvä kuin voisi?

Tämä päättely puoltaa ammattikorkeakoulujen tohtorikoulutuksen kehittämistä. Miksi tutkimusta pitää rajoittaa?

Myöskään rajoitettu tiede ei edisty.