Kollektiivista vaikuttavuutta, yksilöllistä unohtamista? Ammattikorkeakoulu, BKT ja eudaimonian vääristymä

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, miksi vaikuttavuuslogiikka keskittyy kollektiiviseen kukoistukseen ja ohittaa usein yksilön kokemuksen, ja miksi tämä näkymättömyys tulisi kyseenalaistaa. Aristoteleen eudaimonia-ajattelun kautta kysyn, voisiko ammattikorkeakoulu olla enemmän kuin tuottavuusinstituutio, voisiko se olla myös paikka, jossa elämä kukoistaa.

Ammattikorkeakoulujen lakisääteinen tehtävä on selvä: tuottaa korkeakouluopetusta, edistää ammatillista kasvua ja tukea työelämän sekä aluekehityksen uudistumista soveltavan tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan keinoin. Näiden tavoitteiden taustalla on implisiittinen oletus siitä, että koulutuksella ja TKI-toiminnalla on taloudellista vaikuttavuutta – ja että tämä vaikuttavuus palautuu lopulta koko yhteiskunnan hyvinvoinnin kasvuksi.

Tämä ajatteluketju on tuttua: korkeammin koulutettu väestö ja tutkimuspohjainen kehitystyö nostavat työn tuottavuutta ja hyödykkeiden lisäarvoa. Kun tuottavuus kasvaa, myös bruttokansantuote (BKT) kasvaa. Ja kun BKT kasvaa, kansakunta voi paremmin. Tästä näkökulmasta katsottuna ammattikorkeakoulut ovat tärkeä osa onnellisuuspolitiikkaa, tosin epäsuorasti, vaikuttaen ensin tuotantoon ja vasta sen kautta ihmisten elämänlaatuun.

Mutta mitä tarkoittaa “onnellisuus” tässä yhteydessä?

Aristoteleen ajattelussa ihmisen päämääränä ei ole mielihyvän tavoittelu, vaan eudaimonia, elämänmuoto, jossa yksilö kukoistaa toteuttamalla omaa luontoaan parhaalla mahdollisella tavalla. Se on kokonaisvaltainen tila, ei hetkellinen tunne. Vaikka termi usein käännetään “onnellisuudeksi”, sen sisältö on moniulotteisempi. Kyse on tarkoituksellisesta, täysipainoisesta elämästä, ei vain subjektiivinen onnellisuuden tunne.

Voiko ammattikorkeakoulu olla paikka, jossa kollektiivinen ja yksilöllinen kukoistus eivät ole ristiriidassa?

Moderni taloustiede on pyrkinyt muotoilemaan eudaimonian kaltaisen tavoitteen mitattavaan muotoon. BKT on ollut pitkään keskeinen hyvinvointia kuvaava luku. Tilastollisesti voidaan osoittaa, että BKT:n kasvu korreloi keskimääräisen mitatun onnellisuuden kanssa, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Kun perustarpeet on tyydytetty, lisäkasvu ei enää tuota suhteessa lisää elämänlaatua. Tähän liittyen onkin syntynyt uusi aalto mittarien etsintää: miten tavoittaa eudaimonian kaltainen kukoistus yhteiskunnallisessa mittakaavassa?

Tässä kohdassa ammattikorkeakoulut joutuvat paradoksaaliseen asemaan. Ne ovat osa järjestelmää, joka mittaa vaikuttavuutta taloudellisin indikaattorein. Ne kouluttavat, kehittävät ja innovoivat, jotta tuottavuus ja kasvu jatkuisivat. Samalla niiden jokapäiväinen todellisuus tuo näkyviin sen, mitä nämä mittarit eivät tavoita.

Opiskelijoiden elämässä näkyvät yksinäisyys, mielenterveyden haasteet, toimeentulon niukkuus ja tulevaisuuden epävarmuus. Näitä ei katsota vaikuttavuuden ytimeksi, sillä ne ovat systeemin marginaalissa, koska ne eivät tuota mitattavaa kasvua. TKI-hankkeissa puolestaan keskitytään usein siihen, mikä sopii olemassa oleviin rakenteisiin, rahoituslogiikkaan ja tuloksellisuusmittareihin. On harvinaista, että hankkeessa kysytään, lisääkö se eudaimonista elämää.

Tämä ei johdu välinpitämättömyydestä, vaan järjestelmästä, joka on viritetty kollektiiviseen kukoistukseen, ei yksilölliseen. Vaikuttavuus on koodattu niin, että sen oletetaan “valuvan alaspäin”, mutta järjestelmä ei mittaa eikä palkitse sitä, mihin vaikutus yksilötasolla todellisuudessa kohdistuu tai jää kohdistumatta.

Kysymys kuuluukin: voiko vaikuttavuuslogiikkaa ajatella uudelleen? Voiko ammattikorkeakoulu olla paikka, jossa kollektiivinen ja yksilöllinen kukoistus eivät ole ristiriidassa?

Tämä edellyttäisi ainakin kolmea liikettä:

• Vaikuttavuuden käsitteen laajentamista taloudellisista mittareista myös eettisiin ja kokemuksellisiin ulottuvuuksiin
• TKI-toiminnan suuntaamista myös sellaisten ilmiöiden ratkaisemiseen, joita järjestelmä ei vielä palkitse, mutta jotka vaikuttavat yksilöiden elämänlaatuun
• Arkisten toimintatapojen uudelleentarkastelua: miten korkeakoulu kohtaa opiskelijan, työntekijän ja kumppanin ihmisenä eikä vain tuotannollisena resurssina

Yhteiskunnallisesti relevantti, taloudellisesti tehokas ja inhimillisesti merkityksellinen toiminta eivät ole toisiaan poissulkevia. Mutta niitä ei saavuteta mekaanisella mittaamisella. Ne vaativat arvopohjaista reflektiota: millaista elämää korkeakoulun halutaan tukevan – ja kenelle?

Jos otamme Aristoteleen vakavasti, emme voi ulkoistaa kukoistusta bruttokansantuotteelle. Ammattikorkeakoulun vaikuttavuus ei ole vain kysymys siitä, mitä se tuottaa, vaan siitä, millaisen elämänmuodon se mahdollistaa.