Luettu, vaikka unohdettu – lukematon, vaikka puhuttu

Oppimisesta puhutaan usein määränä tai sisältönä: montako kirjaa on luettu tai muistetaanko sisällöstä jotain ulkoa. Minua kiinnostaa enemmän muutos. Otan lähtökohdaksi seuraavan väittämän: oppiminen joko muuttaa olemassa olevia käsityksiä tai lisää tietoa. Pelkkä jo tiedetyn vahvistaminen ei vielä tuota oppimista. Oppimisen tunnistaa siitä, kun sanoo itselleen tai ääneen: “Enpä tiennyt tuota”, “En ollut tullut ajatelleeksi noin” tai “Olin väärässä.”

Päädyin pohtimaan tätä, kun luin kahdeksan vuotta kirjahyllyssäni odottaneen Pierre Bayardin (2007) kirjan How to Talk About Books You Haven’t Read. Otsikko provosoi. Eihän kirjasta voi puhua, ellei sitä ole lukenut. Bayard kuitenkin huomauttaa jotain tuttua jokaiselle paljon lukeneelle: joskus unohdamme lukeneemme tietyn kirjan. Minulle käy yllättävän usein niin, että otan kirjahyllystäni “lukemattoman” kirjan ja ajattelen sen vain odottaneen oikeaa hetkeä. Kun avaan sen, näen omat alleviivaukseni ja muistiinpanoni. Olen siis lukenut sen, mutta unohtanut.

Tässä kohtaa palaamme alussa esitettyyn oppimisen määritelmään. Jos kirja tuotti oppimista, sen vaikutus ei ole ensisijaisesti muistissa oleva sisältö vaan sen aikaansaama pysyvä ajattelutavan muutos. Kirja voi jättää jäljen käsitteisiin, erotteluihin, kysymyksiin ja painotuksiin. Toiminta voi muuttua huomaamattakin. Sisältö voi kadota mielestä, mutta jälki jää. Siksi luettu mutta unohdettu kirja voidaan laskea luetuksi kirjaksi.

Bayard saa hyväksymään myös toisen epämukavan ajatuksen: kirjasta voi puhua, vaikka sitä ei lukisi kokonaan. Tämä ei anna lupaa teeskentelyyn, vaan kuvaa lukemisen etenemistä vaiheittain yhä syvemmäksi. Sama ajatus löytyy myös Adlerilta ja van Dorenilta (1972), jotka korostavat kirjassaan How to Read a Book, että valtaosa kirjoista ei lopulta ansaitse täyttä aikaamme. Siksi karsinta alkaa heti ensikosketuksesta.

Kirja voi jättää jäljen käsitteisiin, erotteluihin, kysymyksiin ja painotuksiin. Toiminta voi muuttua huomaamattakin. Sisältö voi kadota mielestä, mutta jälki jää. Siksi luettu mutta unohdettu kirja voidaan laskea luetuksi kirjaksi.

Ensimmäisessä vaiheessa katsomme otsikon ja takakannen. Yritämme päätellä, onko kirjassa jotain, joka koskettaa meitä. Useimmat kirjat palaavat jo tässä vaiheessa hyllyyn. Toisessa vaiheessa katsomme sisällysluettelon ja ehkä esipuheen. Yritämme ymmärtää, mitä, miksi ja miten kirja väittää jotakin. Saatamme lukea sieltä täältä, johdannon, jonkin luvun alun ja lopun. Vasta tämän jälkeen päätämme, luemmeko kirjan kokonaan vai vain osia siitä.

Tässä tulee eteen vaikeasti ratkaistava kysymys: missä kohdassa kirja muuttuu lukemattomasta luetuksi? Kun on lukenut yli puolet? Kun on lukenut yhden luvun? Riittääkö yksi sivu? Riittääkö sisällysluettelo? Ehkä jako luettuun ja lukemattomaan on liian karkea. “Luettu” ei ole yksiselitteinen tila vaan asteittainen ja tarkoitussidonnainen asia. On aivan eri asia puhua kirjasta kahvipöydässä kuin rakentaa sen varaan tutkimusargumentti.

Kun lukemista ei enää määritellä vain muistamisen kautta, myös kysymys kirjasta puhumisesta muuttuu. Kirjasta voi puhua myös silloin, kun puhe tarkoittaa rajattua ja perusteltua arviota: miksi kirja ei vaikuta lupaavalta juuri nyt, millaisiin oletuksiin se näyttää nojaavan tai mitä se ehkä yrittää tehdä.

Otan esimerkin. Luin hiljattain erään johtamiskirjan takakannen ja sisällysluettelon. Näiden perusteella kirja ei vaikuttanut minulle relevantilta. Näytti siltä, että johtamista käsitellään yhden idean läpi, ja minulle jäi epäilys tieteellisestä perustelusta. Saatoin tehdä väärän päätelmän, mutta en tehnyt sitä täysin mielivaltaisesti. Minulla on paljon aidosti lukemattomia kirjoja, joista saamani ensivaikutelma tuntui kiinnostavammalta ja ajankäytöllisesti mielekkäämmältä.

Voinko siis puhua tällaisesta kirjasta? Voin, jos teen selväksi, mistä puhun. En väitä tuntevani sen sisältöä, vaan kuvaan ensivaikutelmaani ja valintaperusteitani. Jos kohtaan kirjan lukeneen, voin kysyä, osuiko arvioni oikeaan. Keskustelu voi osoittaa, että tein väärän päätelmän, ja silloin voin muuttaa mielipidettäni. Se voi myös johtaa siihen, että palaan kirjan äärelle ja luen sen kunnolla. Tässä kohtaa saatan jopa kiitellä itseäni siitä, että otin puheeksi kirjan, jota en ollut lukenut.

Palataan alkuun. Totesin unohdetun kirjan olevan luettu kirja, jos se saa aikaan muutosta ajattelussa. Mutta tästä seuraa vastakysymys: jos kirja ei jätä mitään jälkeä, ei käsitteitä, ei erotteluja eikä tapaa nähdä toisin, niin oliko se koskaan luettu kirja missään olennaisessa merkityksessä, vaikka sivut tulivat käännetyiksi ja sanat silmäiltyä läpi?

Lähteet

Adler, M. J., & Van Doren, C. 1972. How to read a book. Simon and Schuster. 

Bayard, P. 2007. How to talk about books you haven’t read. Bloomsbury Publishing USA.