Miksi tiltaltti laulaa koko ajan?
Olen koko kesälomani ajan kuunnellut Faunin iltapäivää, sekä tiltaltin laulua. Til-talt. Tiltaltti on tuo harmaanruskea uunilintujen sukuun kuuluva vaatimaton laji, jota ei erota toimintaympäristössään kivestä tai rypistyneestä biojätepussista.
Kesälomani ajan se on aloittanut laulunsa aamuvarhaisella, lopettanut iltamyöhällä. Satoi tai paistoi. Äänialaansa tai sävelmäänsä se ei ole muuttanut. Huuto on vain kiihtynyt psykedeeliseksi päivän mittaan. Til-talt. Til-talt. Ei mitään filtteriä kontentissa. Laulajana se ei ole mikään satakieli tai mustarastas. Sanon ihan suoraan: sillä on kammottava ääni. Harvinaisen ärsyttävä lintu. Odotellessani kumpi minut uuvuttaa ensin, metsien Bianca Castafiore vai helle, pohdin sitä miksi tiltaltti laulaa koko ajan?
Asialle löytyy biologisia selityksiä, joista Luontoilta tarinoi, mutta ei mennä niihin.
En tiedä tiltaltista, mutta meillä ihmisillä on perustarve tulla kuulluksi. Kun puhutaan työelämästä, erityisen tärkeää olisi pystyä viestimään jollain menetelmillä omasta osaamisestaan ja omista taidoistaan. Mihin minä kykenen, missä minä olen hyvä. Aina välillä tuntuu kuitenkin siltä, että emme osaa oikealla tavalla kertoa niistä. Puhumme liikaa tai liian vähän. Laulumme häilyy kuusikon hämyssä.
Kaikki meistä ovat varmaan törmänneet ilmiöpohjaiseen tapaan, missä omaa osaamista sirkutellaan LinkedInissä (joko työnhaku mielessä tai ilman). Joskus tämä on johtanut siihen, että osaaminen on ylitarinallistettua ja niin sokerihuntukuorrutettua Britakakkua, ettei ydin tule esille. En tiedä mainostaako ihminen siivousosaamistaan vai poliittisia taitojaan. Samanlainen kontentti eli kontsa on vallannut hiljalleen myös ansioluettelot ja työhakemukset. Toisaalta onko osaamista olemassa, jos siitä ei kerro sosiaalisessa mediassa? Tai jos osaamista on sosiaalisessa mediassa, onko sitä oikeasti olemassa?
Filosofit ovat satojen vuosien ajan pohtineet, miten erottaa tosi epätodesta. Aristoteles korosti käytännöllistä viisautta: osaaminen näkyy aina teoissa, ei vain pelkissä sanoissa. Työelämässä voisi ajatella niin, että osaaminen tulee näkyviin tilannesidonnaisesti ihmisen tekemien ratkaisujen ja soveltamiskyvyn muodossa. Tekoälyillä on filosofien kyky siivilöidä tekstistä osaamisen jyväset, mutta tekoäly ei ole arjen sosiaalisissa ja inhimillisissä tilanteissa mittaamassa tekojen tunteita, reaktioita ja vaikutuksia.
Mitäpä jos vain näyttäisimme arjessa osaamisemme, jos emme muuten sitä halua paukutella.
Uskallammeko me töissä mainostaa, että minä osaan oikeasti tuon jutun? Vaikeneminen ja vaatimattomuus ovat kultaa, mutta monesti esteinä osaamisen sanoittamiselle. Osaamisen voi (ja on suotavaa) tuoda esille uusissa Osaamis- ja onnistumiskeskusteluissa. Sekin saattaa olla vaikeaa. Mitäpä jos vain näyttäisimme arjessa osaamisemme, jos emme muuten sitä halua paukutella. ”Minä voisin hoitaa tuon”. Toimivin tapa osaamisen näyttämiselle saattaakin olla tarjoutuminen työhön, haasteen vastuunottaminen ja oma aktiivisuus. Hakeutuminen lähelle omia mielenkiinnon kohteita, oikeita verkostoja ja tekemisen pöhinää vie osaamista eteenpäin.
Jos vielä mietitään puhtaasti työnantajan näkökulmaa osaamiseen, niin tärkeää olisi kasvattaa niitä yksilön tietoja ja taitoja, jotka edistävät työyhteisön menestymistä. Samalla kuitenkin niin, että työntekijöiden kyvyt ja motivaatio voidaan käyttää kaikkia osapuolia hyödyttävällä ja parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä saattaa olla kuitenkin tiltaltin kokoinen paradoksi. Mitä jos työntekijän ja työnantajan näkemykset osaamisen kehittämisestä eivät kohtaa? Mitä jos en halua kuunnella tiltaltin äänimerkkejä koko lomaani?
Jotenkin haluan uskoa, että työtehtäviin hakeutuu sellaisia ihmisiä, joita työn sisältö ja kyseinen ala kiinnostavat. Ja työ ohjaa kehittämään itseään niin, että hän selviää hommistaan, kehittyy ja jopa menestyy työssä. Siinä kohtaa, jos omat kehittämisen kohteet ovat jo ratakierroksen verran erillään työstä, lienee kukin meistä jo valinnut sen suunnan mihin halua tulevaisuudessa kulkea ja mille oksalle istahtaa laulamaan. Siinäkään ei ole mitään väärää, että osaaminen lennättää meitä toisaalle.
Palaan vielä lopuksi tiltalttiin. Alan arvostaa sitä. Lintu kertoo mitä osaa ja mitä haluaa (tosin vähempikin riittäisi). Mustarastas lirkuttelee ja soittelee huilullaan aronia-aidan kätköissä kauniita aarioitaan, mutta otapa sen tarkoitusperistä selvää. Pesii meidän sisällämme tiltaltti tai mustarastas, tärkeintä on löytää oma tapa kertoa/näyttää/osoittaa oma osaaminen, tai osaamattomuus. Sekään ei ole häpeä.
Edelleenkään en tiedä, miksi tiltaltti laulaa koko ajan, eikä tämä kirjoitus tarjonnut siihenkään mitään ratkaisua. Soitan Luontoiltaan.
Jouko Mäki-Korvela
Henkilöstöjohtaja