Millaista maailmaa me oikein rakennamme? Vaikuttavuuden uudelleentarkastelua ammattikorkeakouluissa

Tässä tekstissä tarkastelen, miten vaikuttavuuden kriteerit voivat ohjata soveltavaa tutkimusta pois kriittisyydestä ja järjestelmän uudistamisesta, ja mitä tälle voisi tehdä.

Yliopistoista puhuttaessa mielikuva on usein tuttu: tutkijoita labroissa, julkaisuja, teorioita, vertaisarviointia. Tiedon tuottaminen, tieteellinen ymmärrys ja menetelmällinen oikeellisuus ovat tämän perinteen ytimessä. Tiedon käytännön vaikutukset eivät ole yhtä tärkeässä roolissa. Ensisijainen arvo on tiedollinen liittyen siihen, onko tieto totta, perusteltua ja loogisesti eheää.

Ammattikorkeakoulut toimivat toisin. TKI-toiminnan tehtävänä ei ole vain ymmärtää maailmaa, vaan tehdä muutoksia siihen. Arvioinnin mittarit eivät rajoitu tiedon tuottamiseen. Tärkeää on, tapahtuuko jotakin. Kasvaako yritys? Kehittyvätkö kunnalliset palvelut? Edistyykö kestävyys, osallisuus tai digiloikka? Tällaiset kysymykset eivät ole vain tieteellisiä. Ne ovat myös arvopohjaisia, kontekstisidonnaisia ja täynnä organisaatioiden ajan saatossa luomaa sisäistä kitkaa. Soveltavassa tutkimuksessa vaikuttavuus mitataan usein käyttökelpoisuudella, ajoituksella, kustannuksilla ja (poliittisella) hyväksyttävyydellä, eikä vain tieteellisellä pätevyydellä.

Tämä on samalla ammattikorkeakoulujen vahvuus ja rajoite. Toisaalta ne kykenevät tarttumaan asioihin, jotka aidosti liikuttavat maailmaa: käyttöönotetaan yrityksissä uusia energiateknologiota, uudistetaan jatkuvan oppimisen malleja organisaatoissa, pilotoidaan sote-ratkaisuja. Tiedettä tai tietoa ei vain tuoteta, sitä käytetään. Toisaalta juuri tämä käytäntöön kiinnittyminen voi rajoittaa kriittistä otetta. Rahoitus, strategiat ja kumppanuudet suosivat usein hankkeita, jotka lupaavat nopeita tuloksia, selkeästi mitattavaa vaikuttavuutta ja sopivuutta olemassa oleviin ohjelmiin. Riskinä on, että päädytään optimoimaan nykyjärjestelmiä, eikä pysähdytä kysymään, pitäisikö osa niistä kenties purkaa.

Toisin sanoen juuri ne kriteerit, jotka tekevät soveltavasta tutkimuksesta rahoituskelpoista ja toteuttamiskelpoista, voivat myös tehdä siitä konservatiivista. Jos menestys määritellään etukäteen avaintulosten, sidosryhmien odotusten ja aluepoliittisten tavoitteiden kautta, jää vähän tilaa hankkeille, jotka kyseenalaistavat kehityksen valtavirtaa.

Tämä ei johdu pelkästään suunnittelusta, vaan siinä vaikuttaa järjestelmän oma sisäinen rakenne. Ammattikorkeakoulut joutuvat tasapainottelemaan kahden roolin välillä. Ensinnä niiden tulee olla hyödyllisiä nykyiselle järjestelmälle, mutta toisaalta tulisi samalla rakentaa (jollain määritetyllä kriteerillä) parempia, vaihtoehtoisia järjestelmiä. Sellaisia, joita ei vielä ole, joita ei ehkä vielä suosita, ja joita ei ole helppo rahoittaa.

Jos tämän ottaa tosissaan, seuraus on yksinkertainen mutta hankala. Soveltavan korkeakoulun ei pitäisi vain tuottaa vaikuttavuutta, vaan pysähtyä ajoittain kysymään, millaisen maailman sen vaikuttavuus tekee mahdolliseksi. Onko se kestävämpi? Oikeudenmukaisempi? Demokratisoituneempi? Ja kenen näkökulmasta?

Tällaisia kysymyksiä ei ratkaista projektisuunnitelmilla tai loppuraporteilla, mutta ne ovat välttämättömiä, jos haluamme tuottaa tulevaisuutta, joka ei ole vain uusi, vaan parempi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vaikuttavuuden käsitettä pitäisi laajentaa:

• Pitää olla tilaa kokeiluille, joiden arvo ilmenee vasta ajan myötä.
• Ongelmien määrittelyyn on otettava mukaan niitä, joiden ääni ei yleensä kuulu.
• Innovaatiota on tarkasteltava myös kriittisesti: mitä arvoja se palvelee ja millaisia sivuvaikutuksia sillä on.

Kyse ei ole siitä, että vaikuttavuus pitäisi hylätä. Kyse on siitä, että välillä tulee pysähtyä kysymään, mitä varten vaikuttavuutta tavoitellaan ja millaista maailmaa sillä rakennetaan.