Sitran megatrendit 2025 – Kenen yhteiskuntasopimus puretaan?

Yhteiskuntasopimus on sanaton sopimus siitä, miten tässä maassa eletään yhdessä. Se lupaa, mitä valtio takaa, mitä ihmisiltä odotetaan, miten turva ja riskit jaetaan sekä miten lasku maksetaan. Sopimus näkyy budjetissa, palveluissa, verotuksessa ja siinä, mitä pidetään ”oikeutena” ja mitä ”velvollisuutena”.

Uusi yhteiskuntasopimus ei tarkoita, että vanha olisi ollut ”väärä”, vaan että sen lupaukset eivät enää toteudu kaikkien näkökulmasta reilulla tavalla. Ikääntyminen, hidas kasvu, turvallisuusmenojen nousu ja teknologinen murros pakottavat valitsemaan. Valinnassa jonkun etu heikkenee tai ainakin muuttuu.

Vanha suomalainen sopimus rakentuu hyvinvointivaltion ympärille. Ihmisen ei pitäisi pudota, vaikka elämä pudottaisi. Työtä tehdään ja veroja maksetaan vastineena turvasta ja palveluista, ja työmarkkinoita pidetään koossa neuvottelemalla. Tämä perusidea toimii edelleen, mutta järjestelmä on ajautunut tilanteeseen, jossa se yrittää samaan aikaan pitää kiinni laajasta palvelulupauksesta, rahoittaa ikääntymisen kustannukset ja vahvistaa turvallisuutta hitaasti kasvavassa taloudessa. Arvot eivät kiistele keskenään vaan ympäristön realiteetit.

Tarkastelen neljää ryhmää, joiden asema määrittää, miltä uusi sopimus tuntuu käytännössä: eläkeläiset ja ikääntyvät, julkinen sektori, yritykset sekä työssäkäyvä keskiluokka ja erityisesti nuoremmat. Näiden kautta näkyy myös se, mitä lupauksia on pakko purkaa.

Miten uusi yhteiskuntasopimus muuttaa eri ryhmien asemaa?

Eläkeläisille ja ikääntyville vanha sopimus tarjoaa huomattavan turvan ja oletuksen jatkuvuudesta. Eläkkeet juoksevat ja indeksit toimivat, ja sote- ja hoivajärjestelmä on pitkälti rakennettu heidän tarpeidensa ympärille. Poliittisesti tämä ryhmä on vahva: se äänestää ja se ainakin symbolisesti ”ansaitsee” turvan. Uudessa sopimuksessa asema ei romahda, mutta se muuttuu.

Suurin muutos ei kohdistu etuuksien suoraan leikkaukseen, vaan etujen automatiikka heikkenee. Indeksit, omavastuut ja palvelujen muodot tulevat tiukemman priorisoinnin piiriin. Palvelulupaus muuttaa muotoa. Enemmän kotiin vietäviä palveluja, enemmän digipalveluja, enemmän porrastusta ja alueellista keskittämistä. Monelle ikääntyvälle tämä tarkoittaa sitä, että samat ”oikeudet” säilyvät, mutta käytännön toteutuksessa palvelut eivät ole yhtä helposti saatavilla, yhtä lähellä tai yhtä henkilökohtaisia. Tämä saattaa tuntua ”vanhan” yhteiskuntasopimuksen purkamiselta.

Julkiselle sektorille vanha sopimus merkitsee vakautta. Se tarjoaa pysyviä rakenteita, suhteellisen turvattuja työehtoja ja prosessien kautta suojattua työnjakoa. Tämä tarjoaa etuja työntekijöille ja samalla takaa yhteiskunnan kykyä pitää huolta.

Uudessa sopimuksessa julkisen sektorin asema joutuu kaksinkertaisen paineen alle. Ensinnäkin rahoitus kiristyy ja samaan aikaan tarpeet kasvavat, mikä pakottaa muuttamaan tekemisen tapoja, sillä resurssien lisäys ei onnistu. Toiseksi teknologia muuttaa ihmistyön määrää ja kohteita. Se näkyy niin, että hallintoa ja rutiiniprosesseja karsitaan, tehtävärajoja siirretään ja työn sisältöä standardoidaan sekä osin automatisoidaan.

Tämä ei automaattisesti heikennä palveluja, se voi myös parantaa niitä. Mutta se heikentää julkisen sektorin prosessisuojaa ja pysyvää työnjakoa. Käytännössä muutos näyttäytyy ammatillisen autonomian laskuna sekä tulos- ja vaikuttavuusvaatimusten lisääntymisenä. Jos muutos tehdään huonosti, lopputuloksena saadaan uupumusta ja palvelujen pirstoutumista. Jos se tehdään hyvin, niin saadaan aikaiseksi toimivampi, mutta suppeampi palvelulupaus.

Yrityksille vanha sopimus takasi erityisaseman. Yrityksiltä odotettiin talouden kasvua, ja yhteiskunta teki itsestään yritysriippuvaisen: työllisyys, verotulo ja vienti muodostavat rahoituspohjan ytimen. Siksi politiikan kieli lipsahtaa helposti ”teologiseksi”: kasvu pelastaa, investoinnit pelastavat, kilpailukyky pelastaa.

Uudessa sopimuksessa yritysten rooli pelkkänä ”talouden moottorina” ei säily, vaan ne nähdään myös vallankäyttäjinä, joita arvioidaan demokratian, reiluuden ja kestävyyden näkökulmasta. Konkreettinen muutos vaatii, että kestävyys ei jää raportoinniksi vaan muuttuu toiminnan ehdoksi. Se näkyy kustannuksissa, sääntelyssä, hankinnoissa ja rahoituksen hinnassa. Samalla reiluus muodostuu osaksi sopimusta: työn laatu, ketjuvastuu, veromoraali ja dataan liittyvä valta tulevat osittain poliittisiksi kysymyksiksi.

Tämä heikentää joidenkin yritysten ”vapausastetta”, mutta se voi myös parantaa järjestelmän uskottavuutta. Kriittiseksi muodostuu ennustettavuus: jos yrityksiin kohdistetaan uusia vaatimuksia ilman selkeitä ja pitkäkestoisia pelisääntöjä, investoinnit kärsivät. Uudessa sopimuksessa yhteiskunta tarjoaa ennustettavat säännöt ja toimivan infrastruktuurin, yritykset puolestaan tarjoavat tuottavuusinvestointeja ja toimivat vastuullisesti.

Työssäkäyvä keskiluokka, erityisesti nuoremmat, toimii indikaattorina uuden sopimuksen toimivuudesta. He rahoittavat järjestelmää nyt, ja heidän pitäisi uskoa siihen vielä 20 vuotta. Vanha sopimus on ollut heille hyväksyttävä silloin, kun verojen vastine näkyy: palvelut toimivat, koulutus kantaa ja ponnistelu kannattaa. Kun vastine heikkenee, syntyy nopeasti kokemus epäreiluudesta: maksut nousevat, mutta jonot kasvavat, laatu heikkenee ja riskit siirtyvät yksilön kontolle. Tässä kohdassa yhteiskuntasopimus romahtaa arkikokemuksena. Luottamus katoaa tuhansilla pienellä arjen kokemuksina siitä, ettei järjestelmä enää lunasta lupaustaan.

Siksi puhe uuden sopimuksen ”voittajista” tässä yhteydessä johtaa harhaan. Nuorempi työssäkäyvä keskiluokka ”voittaa” vain, jos uusi sopimus kykenee kahteen asiaan yhtä aikaa: pitämään maksurasituksen hallittavana ja palauttamaan näkyvästi palvelujen toimivuuden. Muuten he eivät vain häviä vaan tekevät sen, mitä rationaalinen toimija tekee huonossa sopimuksessa. He alkavat etsiä vaihtoehtoja. Yksityinen turva, yksityinen koulutus, yksityinen terveydenhuolto, tai lopulta exit maasta ja järjestelmästä.

Nuorten luottamuksen palauttaminen uuteen yhteiskuntasopimukseen

Tähän jatkoksi otan esille 15–25-vuotiaat, koulussa ja koulutukseen siirtymässä olevat. He rahoittavat järjestelmän tulevaisuudessa ja arvioivat sen oikeudenmukaisuutta. Heille yhteiskuntasopimus ei näyttäydy veroprosenttina vaan tulevaisuuslupauksena: ”sinulla on reitti eteenpäin”.

Vanha sopimus lupasi neljä asiaa. Se lupasi, että koulutus takaa reilun väylän taustasta riippumatta. Se lupasi ennustettavaa elämänpolkua koulusta tutkintoon ja työelämään sekä sieltä kohti vakaata elämää. Se lupasi, että jos tulee vaikeuksia, järjestelmä kantaa. Ja se lupasi kuulumisen yhteiseen projektiin, jossa ei yksin vastata kaikesta.

Nyt juuri nämä lupaukset horjuvat nuorten kohdalla. Polku ei ole enää selkeä, työelämä pirstoutuu, mielenterveyden kuorma näkyy kouluissa ja palveluissa, ja samaan aikaan nuorille kertyy tunne, että he perivät laskun: velan, huoltosuhteen, ilmasto- ja luontovelan sekä turvallisuusympäristön kustannukset. Vanha sopimus lupasi nousua. Uusi arki näyttää monelle pelkältä sopeutumiselta aiempien sukupolvien luomaan maailmaan.

Jos uusi sopimus haluaa, että nuorimmat ikäluokat ovat tulevaisuudessa ”voittajia” eivätkä irtautujia, sen täytyy luvata heille kolme asiaa ja lunastaa ne. Ensimmäinen on kyvykkyys. Koulutuslupaus ei voi olla pelkkä tutkinto vaan osaamista ja merkityksellistä toimijuutta yhteiskunnassa. Se tarkoittaa vahvoja perustaitoja, mutta myös reittejä työelämään, kokemuksia osaamisesta ja mahdollisuuksia korjata kurssia ilman että putoaminen katkaisee elämän.

Toinen on reilu riskinjako. Nuorille pitää pystyä näyttämään, etteivät he muodosta järjestelmän ”joustovaraa”, jolle siirretään velat ja kustannukset.

Kolmas on usko tulevaisuuteen ja tunne siitä, että normaali elämä on mahdollinen. Asuminen, työuran alku, perusturva ja peruspalvelut eivät saa muodostua epävarmoiksi.

Keneltä vanhan sopimuksen lupaukset puretaan?

Tässä kohdassa palaan kysymykseen, mitä lupauksia täytyy purkaa ja keihin se osuu. Ensimmäisenä puretaan lupaus siitä, että hyvinvointivaltio säilyy yhtä laajana, yhtä helposti saavutettavana ja yhtä kalliina kuin ennen. Tämä osuu ennen kaikkea ikääntyviin palvelujen vähentymisenä ja saavutettavuuden muutoksena, mutta myös työssäkäyviin verovastineen kautta ja nuoriin tulevaisuususkon kautta.

Toisena täytyy purkaa lupaus siitä, että rakenteet säilyvät, vaikka väestö ja talous muuttuvat. Tämä osuu julkiseen sektoriin työn sisältönä, prosessisuojan heikkenemisenä ja palveluverkon tiivistymisenä.

Kolmanneksi puretaan lupaus siitä, että yritykset toimivat pelkkinä ”kasvun moottoreina”, joita ei tarvitse arvioida demokraattisin ja oikeudenmukaisuuskriteerein. Tämä osuu yrityksiin reunaehtoina ja vastuuna. Kestävyys, ketjuvastuu, veromoraali ja vallankäyttö nousevat keskustelun kohteeksi.

Neljäs purettava lupaus koskee nuoria kaikkein suorimmin: että he voivat kantaa kasvavan taakan ja silti säilyttää luottamuksen. Luottamus ei säily itsestään, jos tulevaisuus näyttää velkakirjalta.

Siksi kysymys ”kenen sopimus puretaan” voidaan tiivistää seuraavasti: puretaan niiden etujen automatiikka, jotka rakentuvat pysyvyyden ja prosessisuojan varaan. Mutta jos sopimus puretaan vain sieltä, missä purkaminen helpoiten onnistuu, eikä sieltä, missä valtaa ja kustannuksia on lukittuna eniten, seurauksena ei ole uusi sopimus vaan uutta katkeruutta.

Uusi sopimus ei lupaa, että kaikki säilyy, vaan että muutos tehdään reilusti ja että se tuottaa toimintakykyä. Lupaus punnitaan lopulta siinä, miten tämä maa kohtelee niitä, jotka ovat vasta tulossa sisään: 15–25-vuotiaita, joille yhteiskuntasopimus ennen kaikkea vastaa kysymykseen, kannattaako tulevaisuuteen sitoutua ja voiko tulevaisuuteen ylipäätään uskoa.