Töissä vai vapaalla?

Tämä kysymys tuli minulle konkreettiseksi hiihtolomalla. Istuin ruudun ääressä ja tein jotain, mikä tuntui omalta. Luin artikkeleita, etsin lähteitä verkosta ja kirjoitin muistiinpanoja. Ulospäin se näytti täsmälleen samalta kuin tavallinen työpäiväni. Jos joku olisi katsonut olkani yli, hän ei olisi voinut päätellä, olenko töissä vai vapaalla.

Siksi ulkoinen muoto ei auta. Ruutu, teksti ja näppäimistö kuuluvat nykyään sekä työn että vapaa-ajan perusrekvisiittaan. Erottelua täytyy hakea jostain muualta kuin miltä toiminta ”näyttää”.

Yksi reitti on tarttua työn määritelmään. Dejoursin ja kumppaneiden määritelmä kuuluu näin: työ on “mielen tai kehon ponnistus, johon ryhdytään osittain tai kokonaan jonkin sellaisen hyvän päämäärän vuoksi, joka on muuta kuin työstä välittömästi saatava mielihyvä” (Dejours et al. 2018, 5, oma suomennos). Tämä määritelmä nostaa esiin kaksi asiaa: ponnistuksen ja päämääräsuuntautuneisuuden. Samalla se kuitenkin houkuttelee väärään johtopäätökseen. On nimittäin helppoa lukea se niin, että työ on käytännössä palkkatyötä.

Mutta palkka ei ole määritelmässä välttämätön ehto. Palkka on vain yksi mahdollinen “muu hyvä”. Samaan kategoriaan mahtuu myös velvollisuus, maine, uralla pärjääminen, lupaus toiselle ihmiselle tai se, että haluaa pysyä mukana muuttuvissa työtehtävissä. Jos määritelmä ymmärretään näin, niin se ei erottele työtä ja vapaa-aikaa kovin tarkasti. Se kertoo, milloin ponnistellaan välineellisesti, mutta ei vielä sitä, onko kyse työstä vai harrastuksesta.

Tässä kohtaa nousee mieleen ajatus työn valumisesta vapaa-ajalle. Moni tunnistaa tilanteen, jossa työ ei lopu työpaikan ovella, vaan jatkuu iltaisin ja lomilla. Tätä kuvataan joskus ongelmaksi, jossa “tehdään töitä ilman palkkaa”. Mutta tämäkin ilmaisu nojaa palkkaan liian vahvasti. Olennainen muutos ei ole ensisijaisesti se, maksetaanko lisätunnit vai ei, vaan se, leviävätkö työsuhteen velvoitteet ja odotukset ajallisesti alueelle, jota pidämme ”vapaana”.

Epämukavuus ei tee toiminnasta työtä, eikä mielihyvä tee siitä vapaa-aikaa.

Kun työ valuu, mukaan liukuu ulkoinen arviointi. Voi syntyä ajatus, että tämä tekeminen muodostaa osan kokonaistyösuorituksesta. Ja mukana seuraa ajatus, että tekemättä jättäminen tuottaa seurauksia. Seuraukset voivat olla suoria, kuten palaute, palkkaus tai urakehitys. Ne voivat olla myös epäsuoria, kuten maine työyhteisössä tai hiljainen oletus siitä, kuka on “sitoutunut” ja kuka ei. Tämä on jo eri asia kuin pelkkä päämääräsuuntautunut ponnistelu.

Kun palaan omaan lomapäivääni, huomaan toisenkin harhan. Ajattelin hetken, että ero voisi kulkea mielihyvän kautta. Työ tehdään jonkin muun kuin välittömän mielihyvän vuoksi, ja vapaa-aika tuottaa mielihyvää. Mutta tämäkään ei kanna pitkälle. Oppiminen on usein vaikeaa. Se tuntuu joskus epämiellyttävältä ja turhauttavalta. Silti moni opiskelee vapaa-ajallaan täysin vapaaehtoisesti. Vastaavasti työ voi tuottaa voimakasta mielihyvää ja silti olla työtä. Epämukavuus ei tee toiminnasta työtä, eikä mielihyvä tee siitä vapaa-aikaa.

Sama näkyy liikuntaharrastuksissa. Tavoitteellinen harjoittelu on toisinaan silkkaa tuskaa. Silti kukaan ei yleensä pidä sitä työnä, vaikka se olisi vaativaa ja joskus jopa pakonomaiselta tuntuvaa. Tämä vihjaa, että erottava tekijä ei ole tunne vaan suhde velvoitteeseen.

Siksi käytännöllinen erottelu ei löydy siitä, miltä tekeminen tuntuu tai miltä se näyttää, vaan siitä, kuka määrää ja mitä tapahtuu, jos jätät tekemättä.

Työssä velvoitteet tulevat yleensä ulkopuolelta. En voi noin vain lopettaa, jos haluan säilyttää sopimukseni, asemani ja luottamukseni. Harrastuksessa usein velvoittavuus asetetaan pääosin itse. Voin keskeyttää ilman, että joku toinen kirjaa sen suoritukseni tai tekee johtopäätöksen asemastani. Tämä ei tarkoita, etteikö harrastukseen voi suhtautua vakavasti, sitovasti tai kurinalaisesti. Se tarkoittaa, että sen “seuraukset” eivät tule jonkin ulkopuolisen tahon kautta kuten esimerkiksi työssä.

Tässä valossa oma lomakirjoittamiseni voi näyttää työltä olematta sitä. Se on autonominen projekti, jonka kriteerit, rytmin ja päämäärät määritän itse. Ongelma alkaa silloin, kun sama toiminta muuttuu velvollisuudeksi, jota ei voi jättää tekemättä ilman seuraamuksia, vaikka siitä ei maksettaisi erikseen. Silloin ei ole kyse siitä “ruutu ei seuraa lomalle”, vaan että työ seuraa ihmistä ajallisesti alueelle, jonka pitäisi olla hänen omaansa.

Tästä seuraa käytännöllinen johtopäätös. Jos haluaa suojata vapaa-aikaa, pelkkä ajankäytön hallinta ei riitä. Tarvitaan rajat velvoitteille ja rajat arvioinnille. Niitä ei voi aina merkitä kalenteriin. Rajat syntyvät siellä missä odotukset sovitaan.

Ja “töissä vai vapaalla” ei ratkea katsomalla, mitä teen, vaan kysymällä, kenen ehdoilla jotakin teen ja millä hinnalla voin jättää sen tekemättä.

Lähteet

Dejours, Christophe, Deranty, Jean-Philippe, Renault, Emmanuel and Smith, Nicholas H. 2018. The Return of Work in Critical Theory: Self, Society, Politics, New York Chichester, West Sussex: Columbia University Press. Saatavissa:  https://doi.org/10.7312/dejo18728. Viitattu 19.3.2026.