Totuus ei saa enää olla kirosana

Kun olin viime vuonna loppukesästä työhaastattelussa nykyistä tehtävääni varten, kerroin edustavani sukupuuttoon kuolevaa lajia. Meitä Oulun yliopistossa koulutettuja tiedeviestinnän maistereita eli tuttavallisesti tiemalaisia on vähän toistasataa, eikä uusia ole ainakaan toistaiseksi tulossa: loppuvuodesta 2024 maisteriohjelma päätettiin lopettaa vajaan 20 toimintavuoden jälkeen.

Tänä vuonna toukokuussa olin kuuntelemassa maisteriohjelmaa vetäneen professori Erkki Karvosen jäähyväisluentoa. Saan jo näin kolmikymppisenä tuntea itseni verrattoman vanhaksi, kun opiskeluaikaiset professorit alkavat olla järkiään eläkkeellä eikä minut maisteriksi leiponutta tutkinto-ohjelmaakaan enää ole.

Emme me tieman kasvatit silti ole mitään fossiileja, vaan ennemminkin tuntuu, että tarve tiede- ja tutkimusviestinnän asiantuntemukselle vain korostuu vuosi vuodelta. Ihmiskunnan käsitys tiedosta on valtavassa turbulenssissa. Sosiaalisen median painottuminen lyhytvideosisältöihin ja tekoälytyökalujen tulo laajasti saataville on myllännyt informaatioympäristöämme taas kerran uusiksi. Moniäänisyys on toki arvokasta, mutta jossain kohtaa hälystä on tullut pyörryttävä. Samaan aikaan länsimaissa on annettu jatkuvasti enemmän valtaa poliittisille voimille, jotka sivuuttavat tutkimustiedon päätöksenteossaan tai suhtautuvat tieteeseen ja tutkijoihin avoimen vihamielisesti.

Kyse ei ole siitä, kuka huutaa kovimmin, vaan siitä, kuka onnistuu luomaan tiedostaan kuvan varmimpana reittinä perille ja itsestään kuvan luotettavana oppaana.

Suomen kielen tietää-verbin merkitys on luultavasti alkujaan hyvin konkreettinen: ’tuntea tie’. Ihminen, joka ei tunne tietä, eksyy. Tästä johdatellen tiedettä voidaan pitää yhteisenä tietämisprojektinamme, jonka tavoitteena on löytää teitä ja kartoittaa tuntemattomia maastoja. Säläinformaation ja enemmän tai vähemmän tietoisen harhaanjohtamisen kyllästämänä aikana kartasto on sekava ja eksymisen vaara huomattava. Kenen voi luottaa tuntevan tien?

Karvonen teroitti jäähyväisluennollaan, ettei tiedemaailma voi tällaisena aikana vetäytyä sosiaalisten konstruktioiden hetteikköön. Asiantuntijan on helppo vedota siihen, että tutkimusta tehdessä vain yritetään haparoida kohti totuutta, joka on tuolla jossakin. Totuus ei kuitenkaan ole näkökulmakysymys, vaikka jotkut haluavat runnoa sen sellaiseksi. Liian varovaisesti viestivä tutkija jyrätään helposti. On kyettävä saamaan läpi käsitys, että tutkittu tieto antaa parhaan mahdollisen kuvan totuudesta.

Avain tähän on vanha kunnon argumentointi. Kyse ei ole siitä, kuka huutaa kovimmin, vaan siitä, kuka onnistuu luomaan tiedostaan kuvan varmimpana reittinä perille ja itsestään kuvan luotettavana oppaana. Kun tieto on tutkittua, se on myös hyvin perusteltavissa. Taitava tiedeviestijä pystyy argumentoimaan tutkimustietoa monenlaisille eri yleisöille ja monissa eri kanavissa. Kaikkia kanavia ei silti tarvitse tuutata täyteen, vaan jos viestinsä saa argumentoitua yhdessäkin kanavassa jollekin yleisölle, sekin on jo pieni voitto tutkitulle tiedolle.

Asiantuntijana viestiminen monien eri totuuksien kilpailukentällä ei välttämättä kuulosta rohkaisevalta. Siksi haluan lausua lohdun sanana, ettei itselleen tarvitse omaksua käännyttäjän toimenkuvaa. Kaninkolon asuttajien kanssa vääntäminen on uuvuttavaa kuin mikä, ja tulokset jäävät useimmiten laihoiksi. Kaikki kunnia niille, jotka sellaista jaksavat harrastaa.

Otollinen tutkimusviestinnän yleisö on vastaanottavaista ja uteliasta, sellaista, joka haluaa oivaltaa. Suosittelen pitämään tällaisen yleisön mielessäsi, olet sitten kirjoittamassa julkaisutekstiä Centrian kanaviin tai kuvaamassa tutkimusaihettasi popularisoivaa somevideota. Ihmisten uteliaisuus ei sammu mihinkään, vaikka informaatioympäristömme olisi miten pirstaleina.

Siispä jos pystyt pelkän tiedonkaadon sijaan tarjoamaan yleisölle yhdenkin oivalluksen, olet jo kartanlukijoiden aatelia.