Unohda haasteet ja näe ongelmat

Ongelmista puhuminen on työelämässä muuttunut miltei sopimattomaksi. Ongelmat eivät enää ole ratkottavia, vaan niiden tilalle tarjotaan haasteita. Tätä kielenmuutosta voidaan perustella positiivisuudella: ongelmat lannistavat, haasteet mobilisoivat. Ajatellaan, että haaste vie eteenpäin, koska se pakottaa toimimaan eikä anna jäädä paikalleen. 

Mutta kieli ei ole neutraalia. Jos ongelma korvataan haasteella, emme vain muuta sanavalintaa vaan myös tapaa, jolla jäsennämme todellisuutta. On syytä kysyä, mitä menetämme, kun luovumme ongelmista. Oma väitteeni on yksinkertainen: on tilanteita, joissa haaste ohjaa ajattelemaan liian kapeasti, kun taas ongelma avaa ajattelulle tilaa. 

Haasteen retoriikka olettaa, että tavoite on jo oikein määritelty ja että oikea suunta on selvä. Tehtäväksi jää vain suoriutua tehokkaammin. Tämä logiikka heijastaa nykyistä itsensä kehittämisen, optimoinnin ja markkina-arvon eetosta, jossa parantuminen itsessään on vastaus kaikkeen. Haaste siis kuulostaa vapauttavalta, mutta toimii päinvastoin. Se sulkee vaihtoehdot, koska tavoitteen oikeutusta ei voida kyseenalaistaa. 

Ongelma toimii toisin. Ongelma pysäyttää ja pakottaa kysymään, mikä todella on merkityksellistä. Ongelma ei ole pelkkä tekninen tehtävä vaan tilanne, jossa voidaan ja pitää kysyä, onko itse asetelma mielekäs. Ongelman määrittely on usein ratkaisemistakin tärkeämpi, koska määrittely avaa mahdollisuuden tarkastella koko ajattelun kehystä, ei vain sen sisäistä optimointia.  

Ongelma ei merkitse pessimististä suhtautumista vaan avointa ja harkitsevaa ajattelua.

Esimerkiksi kun organisaation myynti laskee, haastekehys kysyy välittömästi, miten myyntiä voisi tehostaa: lisää kontakteja, parempi myyntipuhe, parempi seuranta. Ongelmakehys kysyy jotain aivan muuta: onko tuotteella enää kysyntää, onko kohderyhmä valittu väärin, pitäisikö koko tarjoama määritellä uudelleen. Haaste ohjaa optimointiin, ongelma pakottaa tarkastelemaan itse asetelmaa. 

Haaste on ajattelussa valmiina olevien kehysten sisäisen logiikan optimointitehtävä. Ongelma taas antaa luvan siirtyä ”metatasolle”, jossa ajattelun kehyksiä, tavoitteita ja ratkaisutapoja voi tarkastella kriittisesti. Tämä on kriittisen ajattelun ydintä. Kriittistä ajattelua ei ole se, että ratkaisemme annetun tehtävän paremmin, vaan se, että näemme, millainen tehtävä on tullut annetuksi. 

Jos ongelmat katoavat, katoaa myös mahdollisuus kysyä rakenteellisista syistä. Haasteiden aikakausi ei tunne väärää tavoitetta, vain puutteellista suoriutumista. Kun kaikki nähdään haasteena, vaihtoehtoiset tavoitteet, arvot ja ratkaisut jäävät näkymättömiksi. Tällöin kriittinen ajattelu muuttuu epätoivottavaksi, koska se ei sovi haastepuheen teleologiseen järjestykseen. 

Siksi olisi syytä palauttaa ongelma takaisin keskusteluun. Ongelma ei merkitse pessimististä suhtautumista vaan avointa ja harkitsevaa ajattelua. Ongelmallistaminen tekee näkyväksi vaihtoehdot, joita haasteen kieli ei auta tunnistamaan. Se on keino vaihtaa kehys sen sijaan, että vain tehostamme toimintaa vanhan kehyksen sisällä.