Yksi tuhannesta – massan jäsen vai harvinaisuus?

Somea selatessa on helppo huomata paradoksi: jokainen haluaa olla osa suurta keskustelua, mutta samalla jokainen haluaa erottua edukseen. Tämä ristiriita tiivistyy hyvin sanonnassa “yksi tuhannesta.” Se voi tarkoittaa, että olet vain yksi monien joukossa tai sitten, että olet harvinainen poikkeus. Tämä kaksoismerkitys kiteyttää erinomaisesti sosiaalisen median ja identiteettipolitiikan dynamiikan nykypäivänä.

Sosiaalinen media perustuu algoritmeihin, jotka palkitsevat massan suosimat mielipiteet, mutta samalla nostavat esiin äärimmäisiä näkemyksiä ja persoonia, koska ne herättävät eniten huomiota. Tämä ilmiö kannustaa yksilöitä ilmaisemaan itseään tavalla, joka joko mukautuu enemmistön ajatuksiin tai pyrkii erottumaan shokeeraavuudella. Joko olet lauman mukana tai huudat vielä kovempaa. Kohtuullisuus? Se ei trendaile.

Identiteettipolitiikka liittyy tähän ilmiöön siten, että nyky-yhteiskunnassa moni kokee tarvetta lokeroitua tiettyihin ryhmiin ja samalla erottua vastapuolesta mahdollisimman selkeästi. Ryhmän sisällä vallitsee konsensus, mutta ulospäin kommunikoidessa kärjistetään eroja. Näin yksilö on yhtä aikaa yksi tuhannesta ryhmänsä sisällä, mutta pyrkii olemaan ainutlaatuinen suhteessa toisiin ryhmiin. Haluamme kuulua johonkin, mutta vain sillä ehdolla, että voimme julistaa muiden olevan väärässä.

Tämä ilmiö ei rajoitu vain somekeskusteluihin tai poliittisiin näkemyksiin, vaan ulottuu myös arkielämään. Ajatellaan esimerkiksi kuluttajakäyttäytymistä: ihmiset haluavat tuotteita, jotka tekevät heistä yksilöllisiä, mutta samalla seuraavat trendejä, joita kaikki muutkin seuraavat. Vaatemerkit, älypuhelinvalmistajat ja somealustat hyödyntävät tätä kahtiajakoa, markkinoiden tuotteitaan samalla sekä massojen suosikkeina että harvinaisten edelläkävijöiden valintoina.

Länsimaiden poliittinen polarisaatio heijastelee myös tätä kaavaa. Ihmiset kerääntyvät samanmielisten joukkoon, jossa yhteisön normit muokkaavat yksilön ajattelua. Toisaalta tämän sisäisen yhtenäisyyden vastapainona on tarve määritellä itsensä vastustamalla toista puolta. Näin ollen jokainen on omassa kuplassaan yksi tuhannesta, mutta yhteiskunnallisen vastakkainasettelun mittakaavassa tavoitteena on olla yksilöllinen ja erottuva ääni. Jokaisella on totuutensa, eikä kenenkään tarvitse kyseenalaistaa sitä – ainakaan niin kauan kuin pysytään omalla mukavuusalueella.

Tässä mielessä historian havina antaa meille kiinnostavan esimerkin. Alexis de Tocqueville huomautti jo 1800-luvulla demokratian paradoksista: vapauden lisääntyessä ihmiset eivät aina tavoittele aitoa moniarvoisuutta, vaan vetäytyvät entistä tiukemmin omiin yhteisöihinsä ja ajatusmalleihinsa. Samoin Hannah Arendt varoitti totalitaarisen ajattelun synnystä silloin, kun yksilöt lakkaavat tarkastelemasta asioita kriittisesti useista eri näkökulmista.

Mitä tästä voi oppia? Ehkä sen, että sekä massan mukana kulkeminen että yksilöllisyyden tavoittelu ovat luonnollisia tarpeita, mutta niiden välinen tasapaino on haastava. Mutta entä jos todellinen ainutlaatuisuus ei synnykään siitä, että olet joko kaikessa joukkojesi kanssa samaa mieltä tai että vain vastustat kaikkea? Ehkä se syntyy kyvystä tarkastella asioita monesta eri suunnasta ja hyväksyä, että mikään ei ole erehtymätöntä – ei edes oma näkökulma.

Se, joka kykenee tunnistamaan oman joukkonsa mutta silti kyseenalaistamaan sen, on lopulta se aito poikkeus. Toisaalta ehkäpä aidosti harvinainen onkin se, joka ei edes yritä olla sitä – vaan uskaltaa elää ristiriitojen ja epävarmuuden kanssa ilman tarvetta yksiselitteisille vastauksille.