Tietotyö on kollektiivista

Tietotyö ja tekoäly -sarja, osa 3

Käytännössä tämä on ammattikorkeakoulusta valmistuville arkea. Insinööri ei tee tuotetta yksin. Hän tekee sen osana suunnittelijoiden, automaatioasiantuntijoiden, ohjelmistokehittäjien, laadunvalvonnan ja tuotannon tiimiä. Sairaanhoitaja ei hoida potilasta yksin. Hän hoitaa tätä osana osastoa, jossa lääkärit, toiset hoitajat, fysioterapeutit, farmaseutit ja laboratoriohenkilöstö tuottavat omat osuutensa potilaan kokonaishoidosta. Missään näistä työn tuotos ei ole yhden yksilön suoritus, vaan tuotosta tekee joukko asiantuntijoita.   

Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että ihmiset tekevät yhdessä asioita. Tieteenfilosofi Philip Kitcher (1990) muotoili asian tutkimusyhteisön kohdalla. Yhteisön tiedollinen saavutus riippuu siitä, miten tiedollinen työ jaetaan sen jäsenten kesken. Yhteisö, jossa kaikki tekevät samaa, on tiedollisesti haavoittuva. Jos yhteisön valitsema lähestymistapa osoittautuu vääräksi, kaikki ovat väärässä. Yhteisö, jossa työnjako on tarkoituksenmukaisesti hajautettu, on kestävämpi kuin yksittäiset jäsenensä. Saavutus syntyy jaon rakenteesta, ei vain sen yksittäisistä tekijöistä. 

Missä tahansa kognitiivinen toiminta on järjestetty yhteisöksi, jaon rakenne määrittää, mihin yhteisö pystyy.

Kitcher käsitteli pääasiassa luonnontieteitä, mutta ei rajoitu niihin. Missä tahansa kognitiivinen toiminta on järjestetty yhteisöksi, jaon rakenne määrittää, mihin yhteisö pystyy. Ammatillisessa tietotyössä jako kulkee useilla risteävillä tavoilla. Erikoistuminen alalla: kirurgi ja sisätautilääkäri, vero-oikeuden ja sopimusoikeuden asiantuntija, sähkö- ja LVI-suunnittelija. Roolijako alan sisällä: vanhempi suunnittelija asettaa suunnan, kokeneempi suunnittelee, juniori toteuttaa, asentaja asentaa. Toimintojako organisaatiossa: lääketehdas, jossa kemistit kehittävät, kliiniset tutkijat testaavat, viranomaisasioiden vastaavat hoitavat hyväksynnän, tuotanto skaalaa ja markkinointi myy tuotteen. Ammattijako organisaatioiden välillä: rakennushanke, jossa arkkitehti, rakennesuunnittelija, LVI- ja sähkösuunnittelija, projektinjohtaja, urakoitsija ja viranomainen ovat kukin eri toimijoita. Mikään näistä jaoista ei ole pelkästään hallinnollinen. Ne kaikki ovat sen rakenteen osia, jolla tieto- ja asiantuntijatyö ylipäätään pystytään tekemään. 

Tästä seuraa ainakin kolme asiaa, jotka kannattaa pitää mielessä. 

Ensimmäinen on, että yksittäisen työntekijän suoritus on lähes aina osa kollektiivista saavutusta. Sairaanhoitajan tekemä tarkkailu nojaa lääkärin diagnoosiin, joka nojaa kuvantamiseen, jonka tehnyt radiologi nojaa laitteen toimivuuteen, jonka takaa laitetekniikka. Koko ketju nojaa lääketieteelliseen tutkimukseen, joka ei ole hoitajan tai lääkärin uudelleen tehtävissä. Insinöörin allekirjoittama hyväksyntä tehtaan käyttöönotosta nojaa kymmenien standardien testaukseen, jonka muut ovat tehneet, ja kollegoiden tarkistuksiin, jotka on tehty jo aiemmin. Suoritus voidaan tehdä yksilön nimissä, mutta saavutus on järjestelmän ansiota. Tämä ei tietenkään vähennä yksilön ansiota tai merkitystä. Hänen panoksensa on tunnistettavissa ja arvioitavissa, mutta taustalla on myös kollektiivin kontribuutiota.  

Toinen on, että erikoistuminen ja koordinointi eivät ole työn päälle lisätty hallinnollinen kerros vaan osa sitä, mitä työ on. Erikoistuminen mahdollistaa syvyyden, johon kukaan yleistietäjä ei pystyisi. Koordinointi mahdollistaa erikoistuneiden taitojen yhteensovittamisen siten, että valmis tuotos sisältää ne kaikki. Rakennusprojekti, jossa LVI-suunnittelija ja rakennesuunnittelija eivät puhu keskenään, voi kaatua niissä kohdissa, joissa heidän työnsä koskettavat toisiaan. Tämä ei tarkoita, että jokin olisi vialla suunnittelussa. Se tarkoittaa, että integraatio puuttuu, ja integraatio on itsessään kognitiivista työtä. Edwin Hutchinsin (1995) havainto navigaation kognitiosta kuvaa tätä hyvin. Tiimin yhteinen suoritus jakautuu välineiden ja roolien kesken siten, ettei kukaan suorita kokonaisuutta, mutta kokonaisuus tulee tehdyksi. Sama logiikka pätee leikkaussaliin, projektitoimistoon ja konepajaan. 

Kolmas seuraus on, että jaon rakenne määrittää, mitä yhteisö voi ylipäätään tietää. Tiimi ilman juridista osaamista ei tunnista juridisia riskejä. Sairaala ilman fysioterapiaa ei tunnista kuntoutustarpeita siinä kohden, jossa ne ratkaisevat potilaan toipumisen. Konsulttitiimi, joka ei sisällä operatiivista osaamista, jonka muuttamista se esittää, ei luotettavasti ennakoi toteutuksen ongelmia. Kollektiivin rakenne rajoittaa sitä, mitä kollektiivi voi nähdä. Muuttaaksesi sen, mitä yhteisö voi tietää, täytyy muuttaa yhteisön työnjakoa.  

Ei ole hedelmällistä kysyä, korvaako tekoäly asiantuntijan, koska asiantuntija ei käytännössä koskaan ole ollut yksin.

John Hardwig (1991) on muotoillut tämän vielä yleisemmin. Nykyaikainen ammattilainen ei voi itsenäisesti varmistaa suurinta osaa siitä, mihin hänen työnsä nojaa. Hoitaja antaa lääkkeen, jonka tehon ovat osoittaneet farmakologit hänen tavoittamattomissaan ja jonka turvallisuuden takaa viranomaisprosessi, jota hän ei toista. Tradenomi soveltaa kirjanpitokäytäntöjä, joiden oikeellisuuden takaa ammattikunta, tarkastusjärjestelmä ja sääntelijä. Tämä riippuvuus on välttämätön ehto sille, että ammattityö ylipäätään ulottuu niin laajalti kuin se nykyisin ulottuu. Yhdenkään ammatin tieto ei ole pelkästään yksittäisen edustajan tieto. Tieto rakentuu osana järjestelmän toimintaa, jossa yksittäinen ammattilainen on välttämätön mutta ei riittävä komponentti. 

Tähän kokonaisuuteen generatiivinen tekoäly tulee mukaan. Kitcherin jälkeen kognitiivisen työn jako on käsitelty ihmisten välisenä. Generatiivinen tekoäly tuo siihen toimijan, joka ei ole ihminen. Se ei tule yksinään ahertavan asiantuntijan rinnalle, vaan osaksi valmista rakennetta, jossa asiantuntijoiden työ on jaettu ja jossa tiedollista riippuvuutta on kaikkialla. Tämä muuttaa myös kysymysten sisältöä. Ei ole hedelmällistä kysyä, korvaako tekoäly asiantuntijan, koska asiantuntija ei käytännössä koskaan ole ollut yksin. Hedelmällisempi kysymys on, minkä paikan tekoäly ottaa olemassa olevassa jaossa ja miten jako muotoutuu sen ympärille uudelleen. 

Yksi keskeinen seikka vielä puuttuu kokonaiskuvasta. Jos saavutus kuuluu osittain myös rakenteelle ja jos yksilö ei voi itsenäisesti varmistaa työnsä perustaa, niin miten työn laatu lopulta erottuu? Mitä tarkoittaa, että jokin raportti, suunnitelma tai hoitopäätös on hyvä, ja kuka sen voi sanoa? Arviointiongelma, jota seuraava ja sarjan viimeinen osa käsittelee, on viimeinen kysymys, johon tämä sarja ottaa kantaa.  

Lähteet 

Hardwig, J. 1991. The role of trust in knowledge. The Journal of Philosophy, 88(12), 693–708. 

Hutchins, E. 1995. Cognition in the wild. MIT Press. 

Kitcher, P. 1990. The division of cognitive labor. The Journal of Philosophy, 87(1), 5–22.