Blogi

Jos on tutkimusretkeillyt Suomi24:ssä, Vauva-foorumilla tai Facebookin kommenttiosioissa, on luultavasti törmännyt ihmistyyppiin, jonka intohimolle sosiaalinen media on luonut rajattoman kukoistuskentän. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole puhe läähättävistä sedistä vaan nojatuolikielipoliiseista: kansalaisaktiiveista, joiden suhde pilkkuun on vähintään yhtä kiihkeä kuin mainittujen setien suhde bottitilien tekoälygeneroituihin bikinivartaloihin.

Centria-ammattikorkeakoulun International Week 2026 järjestettiin helmikuussa teemalla Shaping the Future Together. Sain ilon ja kunnian esitellä Centriassa tehtyä opetussuunnitelmatyötä yhdessä opetusjohtaja Jari Isohannin kanssa.

Olin kuuntelemassa Sitran Megatrendit 2025 -esitystä, ja puhe ”uudesta yhteiskuntasopimuksesta” nosti esiin kysymyksen: jos uusi sopimus tarvitaan, kenen sopimuksia puretaan ja millä hinnalla. Tässä tekstissä katson, mitä vanha sopimus on antanut ikääntyville, julkiselle sektorille, yrityksille ja nuoremmille työssäkäyville, sekä mitä ”uusi sopimus” tarkoittaisi: mitkä edut heikkenevät, mitkä vastuut kasvavat ja miksi nuorten tulevaisuuslupaus on lopulta koko järjestelyn onnistumisen testi.

Niin, miksi? Se onkin hyvä ja oleellinen kysymys, jota olen tässä pohtinyt viimeiset viisi kuukautta. Olen ollut mukana Healthlabin Robopop-hankkeessa opetustyön ohella sekä osittain voinut yhdistää opetustyötä ja hanketyötä. Niin, palataanpa siihen oleelliseen kysymykseen: miksi.

Tekoäly ei ole enää vain yksi uusi teknologia muiden joukossa. Se on muutosvoima, joka haastaa syvällisesti sen, miten työtä tehdään, miten arvoa tuotetaan ja millaista osaamista yhteiskunnassa tarvitaan. Erityisesti tietotekniikan ja liiketalouden aloilla vaikutukset näkyvät nopeasti ja konkreettisesti. Ammattikorkeakoulujen tehtävä valmistaa opiskelijoita työelämään on tämän murroksen keskellä vaikeampi – ja samalla tärkeämpi – kuin pitkään aikaan.

Autonomiset ajoneuvot muuttavat perustavanlaatuisesti tapaamme liikkua, suunnitella kaupunkeja ja jopa ymmärtää liikenneturvallisuutta. Kyse ei ole pelkästään ajoneuvoista, jotka kykenevät ajamaan ilman kuljettajaa, vaan kokonaisesta ekosysteemistä, jossa nämä ajoneuvot, niiden tarvitsema infrastruktuuri ja tekoäly muodostavat tauottomasti oppivan sekä kommunikoivan järjestelmäkokonaisuuden.

Omistajanvaihdokset eivät ole vain yksittäisiä yrityskauppoja. Ne ovat osa alueen elinvoimaa, työpaikkojen säilymistä ja yritysten jatkuvuutta. Kun yritys vaihtaa omistajaa hallitusti, osaaminen, asiakkuudet ja vuosien aikana rakennettu arvo eivät katoa, vaan siirtyvät eteenpäin. Siksi omistajanvaihdostyö on paljon enemmän kuin tekninen prosessi. Se on tulevaisuuden rakentamista.

Silmissä vilisevät kaleidoskooppina aikamme järjettömät sodat, meren pohjia laahaavat ankkurit ja hallusinoivat tekoälyt. Iltauutiset täyttyvät absurdeista otsikoista, jotka voisivat olla jostain Kafkan romaanista tai Tim Burtonin leffasta. Kuka olisi voinut ikinä kuvitella helmikuussa 2020, mitä kaikkea olisikaan edessä? Olemmeko koronan jälkeen päässeet enää koskaan takaisin normaaliin? Mikä on enää normaalia?

Digitalisaation, sensoriteknologian ja koneoppimisen yhteen kietoutuminen on synnyttänyt uudenlaisen, dataohjautuvan lähestymistavan. Siinä teollisen ympäristön dataa kerätään, analysoidaan ja hyödynnetään ennennäkemättömässä mittakaavassa. Teollisuuden näkökulmasta tekoäly ei ole ainoastaan mikä tahansa työkalu, jolla voidaan esimerkiksi vähentää ympäristöhaittoja, vaan strateginen mahdollistaja, joka tukee riskienhallintaprosesseja, sääntelyn noudattamista, kustannustehokkuutta ja uusien mahdollisuuksien syntymistä.

Mary Beard toteaa kirjassaan SPQR, että imperiumi loi yksinvaltiaat eikä päinvastoin (Beard 2016, s. 257). Ajatus häiritsee. Keisarivalta ei syntynyt ensisijaisesti poikkeuksellisen yksilön neroudesta tai moraalisesta rappiosta vaan vastauksena hallinnan ongelmaan. …